Kaikki me olemme ihmisiä

( 14.09.2015 )

Vaimokultani touhuaa työkseen yliopistolla koulutuksen tutkijana. Hänen tieteenalallaan järjestetään vuosittain syyskuussa kongressi jossain Euroopan maassa. Olen muutaman kerran lyöttäytynyt matkaan seuralaiseksi ja pyörinyt tapahtuman aikana turistina kongressipaikkakunnalla. Sattumoisin reissut ovat osuneet paikkakunnille, jotka ovat tarjonneet normaalien huvitusten lisäksi melkoisesti tajuntaa laajentavia kokemuksia.

Pari vuotta sitten Istanbulissa kipitimme kapealla kujalla pakoon panssariautoa, joka hienovaraisesti ohjeisti pysymään poissa mellakka-alueelta. Tulipahan tehtyä lyhyen matkan juoksunopeusennätys, vieläpä varvassandaalit jalassa. Pelko antaa siivet, varsinkin kun on osana pakokauhun vallassa kirmaavaa väkijoukkoa.

Juuri äsken palailimme Budapestistä, tälläkin kertaa kongressireissulta. Tuo Tonavan kaunis kaupunki on viime päivät pyörinyt otsikoissa pakolaiskriisin vuoksi. Kaupungilla pakolaiskriisi ei ihmeemmin näkynyt, siellä elettiin kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Rasisteiksi parjatut unkarilaiset palvelivat hymyssä suin niin hotellissa, ravintoloissa kuin kaupoissakin ja turisti viihtyi mainiosti. Toinen todellisuus iski vastaan Keletin rautatieasemalla, jonka kautta tulimme menneeksi matkalla ostoksille.

Pakolaisia ei enää ollut sellaista määrää kuin muutama päivä aikaisemmin, monet olivat päässeet jo jatkamaa matkaa, mutta kyllä heitä asemalla vieläkin runsaasti oli. Eniten sielua riipaisivat pienet lapset ja lopen uupuneet vanhukset, jotka majailivat joko aseman katoksessa, penkeillä tai portailla. Telttoja oli joka puolella, kaiketikin lahjoituksin saatuja. Kiinteä omaisuus lojui kasseihin sullottuna ihmisten vierellä. Mietin sitä, millaisen matkan olivat siihen mennessä tulleet ja mitä mahtoi vielä olla edessä. Pala kapusi kurkkuun.

Aiheeseen liittyen käydään netissä monenlaista keskustelua, eikä sen tasossa ole aina hurraamista. Toki ymmärrän sen, ettei maailman ongelmia ratkaista pelkästään ongelma-alueita tyhjentämällä. Pysyvä ratkaisu saavutetaan vain siten, että asiat lähtömaissa saadaan kuntoon ja olosuhteet inhimillisiksi. Tuo on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty eikä tapahdu hetkessä.

Itse kukin voi miettiä, lähtisikö epävarmaan, vaaralliseen ja kalliiseen kyytiin ihmissalakuljettajien vuotavissa purkeissa tai vaeltamaan vuorten yli ilman pakottavaa syytä. Pakoon lähteneillä on aito hätä ja heitä on autettava. He ovat ihmisiä, ihan yhtä arvokkaita kuin kuka tahansa meistä. Valitettavasti nettikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että maassamme on henkilöitä, jotka ajattelevat toisin. Vaikka eihän tuo uutta ole, on ihmisiä ennenkin osattu paremmuusjärjestykseen laittaa, Budapestissakin. Tämän tarinan loppuun olen liittänyt Budapestin reissulla ottamani kuvan. Se on otettu Tonavan rannalla, paikalla jossa juutalaisia teloitettiin. Vuolas virta hoiti ruumiiden poiskuljetuksen. Tapahtuman muistoksi kivetykseen kiinni on valettu kenkiä muistuttamaan siitä, että teloitettavien piti riisua kengät jaloistaan ennen kuin niskalaukaus kajahti. 

- Jari Lampila