Oliko ennen kaikki paremmin?

( 16.03.2016 )

Aika tunnetusti kultaa muistoja. Ennen kesät olivat kauniita ja talven hiihtokelit luistavia. Nyt talvisin tulee räntää ja joskus kesälläkin. Menneinä vuosikymmeninä palkankorotusprosentit olivat kaksinumeroisia, sanat kestävyysvaje ja someraivo olivat keksimättä ja muutoinkin elämä oli auvoista.

Mutta kehitystäkin on tapahtunut. Otetaan esimerkiksi vaikka tietoteknologia, joka on korvaamaton apu minunlaiselleni harvapäälle.

Hajamielinen olen ollut jo teinipoikana. Kerran lähdin viikon bussimatkalle Norjaan niin, että kukkaro unohtui kotiin keittiön pöydälle. Sillä kertaa neuvokkaat vanhempani pelastivat tilanteen soittamalla pankkiin, ja kohtapa Vaasan konttorin lähetti kiidätti rahalähetyksen laivalle. Kerran olen tankattuani istahtanut autoni takapenkille. Puolustukseksi on todettava, että olimme vaimokullan kanssa matkalla lentokentälle häämatkan merkeissä, mikä saattoi keskittymistä sotkea.

Ilman puhelimen ja tietokoneen muistutustoimintoja olisin pulassa työssä, jossa päivät koostuvat suuresta joukosta pieniä asioita. Moni asiakas on huomannut, että päällikön huoneesta kuuluu toisinaan merkillistä kilkutusta. Puhelin se siellä vain muistuttelee tilauksen teosta ja mielellään niin ajoissa, että tuotteet ehtivät taloon seuraavaksi päiväksi. Ilman muistutuksia eioota olisi tarjolla aika usein.

Tietokoneaika on mullistanut apteekkityötä muutenkin. Varttuneempi väki muistanee, kuinka yhden pilleripurkin toimittamisessa saattoi tuhraantua puoli tuntia, vaikka porukkaa touhusi asian kimpussa pilvin pimein.

Ensin hinnoittelija tihrusti himmeältä mikrofilminäytöltä blanketille kaunokirjoitetun lääkkeen hinnan ja lisäsi siihen toimitusmaksun, jolloin koossa oli lääkkeen kokonaishinta. Kokonaishinnasta vähennettiin kiinteä omavastuuosuus, saatu luku kerrottiin korvausprosentilla ja näin saatu Kela-korvaus vähennettiin kokonaishinnasta. Nyt selvillä oli asiakkaan maksama omavastuuosuus. Lopuksi hinnoittelija kirjasi käsin reseptin tiedot reseptipäiväkirjaan.

Seuraavaksi konekirjoittaja kirjoitti käyttöohjetarrat. Jos lääkettä meni vaikkapa neljä purkkia, paukutettiin tarinat neljään kertaan. Sitten kollaaja syynäsi, että kaikki edellä mainitut temput oli tehty oikein ja lääke oli oikea, minkä jälkeen hän liimaili tarrat purkkeihin. Lopuksi ulosantaja tarkisti koko homman vielä kerran ja luovutti rohdon asiakkaalle.

Pelkkä ajatus noihin aikoihin palaamisesta nostaa kylmän hien pintaan. Kaikkia muistoja ei aikakaan pysty kultaamaan. 

- Jari Lampila