Teit isäin astumaan

( 31.05.2016 )

Isä oli taksiautoilija, pojasta tuli apteekkilainen. Taisi omena pudota aika kauaksi puusta. Vai putosiko sittenkään?

Ajallemme on tyypillistä, että nykyinen työssäkäyvä sukupolvi on koulutetumpaa kuin vanhempansa. Tämä ei johdu siitä, että kansakuntamme aivorakenteet olisivat muutamassa vuosikymmenessä kehittyneet jotenkin erityisesti. Ei evoluutio niin nopeasti tapahdu. Kyse on yksinkertaisesti mahdollisuuksista.

Hankalaa olisi isän ollut opin tielle lähteä, kun olemisen pääpaino oli siinä, että yleensä saatiin leipää pöytään. Niinpä tuolloisen teinipojan elämässä etusijalla olivat maatalous- ja metsätyöt, iän karttuessa kuvioihin tuli myös autojen kuskaaminen. Koulunkäyntiä pidettiin lähinnä ajan hukkana.

Tapa, jolla isä elämäänsä junaili, viittasi kuitenkin siihen, että päätä olisi ollut vaikka mihin. Vaikka tulot eivät aina niin suuria olleet, perustarpeet tulivat hyvin hoidetuksi ja jotain jaettavaa jäi jälkipolvillekin. Kun aika hänestä jätti, saatettiin todeta, että asiat oli järjestetty etukäteen niin, että meidän oli mahdollisimman helppo jatkaa eteenpäin surusta jotenkuten toivuttuamme.

Sen verran työkuvioissamme on kuitenkin yhteistä, että taksi- ja apteekkihommat ovat mitä suurimmassa määrin ihmisten palvelemista.

Isä osasi palvella ystävällisesti niin laitapuolen veikot, pikkukoululaiset, kehitysvammaiset, vanhukset kuin kaikki muutkin. Hän kykeni asettumaan erilaisten ihmisten asemaan ja palvelemaan heitä tarpeidensa mukaan. Kaikille löytyi tilanteeseen sopiva ystävällinen sana. Hänen kyydissään oli aina mukava matkustaa, näin ovat ihmiset kertoneet.

Isällä oli pikkubussi, jonka matkustamossa oli pieni kortinpeluun mahdollistava pöytä. Jos pelireissulta palaavan lentopallojoukkueen sökökierros sattui olemaan kesken, auto odotti kyydistä pois jäävän pelurin pihassa siihen saakka, kunnes erä saatiin valmiiksi. Ei haitannut, vaikka kello saattoi olla neljä aamulla. Se jos mikä oli asiakaspalvelua.

Minä olen perustutkintoni lisäksi istunut erilaisissa asiakaspalveluun liittyvissä koulutuksissa, isä puolestaan ei. Silti voin sanoa, käymiäni kursseja mitenkään väheksymättä, että tärkeimmät opit ihmisten palvelemiseen olen saanut isältä. Hän on siinä ollut tärkein esikuvani ja tulee aina olemaan.

- Jari Lampila